Tosiaan, Huikurin Mikoksi haukkuvat, olen tällä hetkellä 20-vuotias ja työskentelen maaseutuyrittäjänä Vaiviossa. Aion tässä kirjoituksessa kertoa kaikkein tärkeimmistä asioista mitä elämässäni on tapahtunut. Yritän pysyä pelkästään asiassa, ja skipata kaiken ”bullshitin” ja turhan lässytyksen. Jonninjoutavuuksia on maailmassa jo ennestään tarpeeksi ja liikaakin. Aion suorastaan asettua kuolinvuoteelleni, ja kertoa sen, mitä silloin kenties olisi mielestäni aiheellista sanoa. Eihän sitä tiedä, vaikka kuolisin tänään. Ja tämän kirjoituksen teen kaikkien nähtäville omasta vapaasta tahdostani, ja uskoakseni Herran Jumalan kehoituksesta. Se olkoon hyödyksi ja rohkaisuksi muille.

Olen Mika Piironen, olen syntynyt Jyväskylässä ja kasvanut melkein koko ikäni Joensuussa. Minulla on sisko, Jenni, ja koko perheemme on ollut uskossa koko elämäni ajan. Minun isäni oli Joensuun vapaaseurakunnan pastori. Hän kuoli 1987 virusperäiseen aivokuumeeseen. Se, että isä oli hengellisessä työssä, näkyi tietysti perheessä.

Kymmenenvuotiaana aloin pelaamaan koripalloa Joensuun Katajassa ja aktiiviurani kesti 15 vuotta. Nuorempana kun pelasin aktiivisesti koripalloa se vei elämästäni paljon aikaa. Treenasin sikana, 2-5 tuntia joka päivä. Lisäksi tietysti oli pelejä. Miesten sarjassa oli 36 liigapeliä kaudessa. Tähän päälle harjoituspelit, Suomen cupin pelit ym. Elämä pyöri vuosia pitkälti koripallon ehdoilla. Tietysti on pakko panostaa, jos tahtoo menestyä. Ja minä tahdoin! Menestystä myös tuli. Parhaiksi saavutuksiksi voi sanoa 2001-2002 liigakaudella tullut SM pronssi, sekä kaudella 2002-2003 tulleet SM hopea ja Suomen cupmestaruus.

Sain syntyä kristittyyn perheeseen, äidin, isän ja kahden siskoni keskelle. Perheeni oli odottanut rukoillen syntymääni, sillä isoveljeni Markuksen kuolema ennen minua oli ollut raskas. Sain siis syntyä rukouksen lapsena keskelle rakastavaa kotia. Lapsuuteni sain kasvaa omassa puutarhassa ja opetella puutarhurin ja kukkakauppiaan roolia vanhempieni kautta.

Tärkeäksi osaksi muodostuivat myös isovanhempani, jotka asuivat kotimme yläkerrassa. Ukilta kuulin hurjia sotatarinoita ja saarnamatkojen helmiä. Mummi taas usein kertoi evakkoajoista ja siitä mitä oli lähteä keskelle tuntematonta pienet nyytit kainalossa. Heidän kauttaan sain kuulla myös paljon Jumalasta, synnistä, armosta ja taivaasta. He olivat minulle lapsuudessa tiennäyttäjiä.

Jumalan etsintä elämässäni... Seuraavassa kirjoituksessa jaan joitain ajatuksia ja kokemuksiani omasta uskoontulostani, sekä siitä etsinnästä, joka minulla oli sydämessäni ennen uskoontuloani. Monet meistä ovat varmasti rukoilleet paljon jo ennen kuin edes tunsimme Jumalaa.

Tuntuu siltä kuin ihmisellä olisi sisimmässään jonkinlainen kaipuu tuntea Jumala. Varsinkin vaikeuksien kohdatessa meistä monet ovat sydämessämme huokaillut ja miettinyt "onkohan Jumala olemassa?"

Näin on ollut minunkin elämässäni.

Uskovat nuoret elävät täyttä elämää

- Meillä molemmilla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Jumala tulee ensin ja kaikki muut asiat sen kautta, sanovat puolisen vuotta seurustelleet joensuulaiset Jenni Piironen ja Pasi Tolvanen. Nuorten kiinnostus toisiinsa syttyi Joensuun vapaaseurakunnan nuorten vaelluksella.
Pari myöntää, että seurustelusuhteessa on ollut jo monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat aiheuttaneet epätietoisuutta, miten menetellä.

Olen saanut kasvaa uskovassa kodissa ja muistan olleeni vielä 6-7 vuotiaana lapsenuskossa. Kouluikäisenä minua kuitenkin alettiin kiusata ja aloin hiljalleen katkeroitua Jumalalle, koska en halunnut uskoa Jumalaan joka teki minusta tällaisen. Muistan miten lukemattomia kertoja tulin Luojan eteen huutaen ”Miksi juuri minun piti syntyä tällaiseksi ja tulla kiusatuksi?” Minusta tuli ajan myötä kiihkoateisti ja minun Jumalani vaihtui tieteeksi ja logiikaksi.