Saara Suihko
Sain syntyä kristittyyn perheeseen, äidin, isän ja kahden siskoni keskelle. Perheeni oli odottanut rukoillen syntymääni, sillä isoveljeni Markuksen kuolema ennen minua oli ollut raskas. Sain siis syntyä rukouksen lapsena keskelle rakastavaa kotia. Lapsuuteni sain kasvaa omassa puutarhassa ja opetella puutarhurin ja kukkakauppiaan roolia vanhempieni kautta.
Tärkeäksi osaksi muodostuivat myös isovanhempani, jotka asuivat kotimme yläkerrassa. Ukilta kuulin hurjia sotatarinoita ja saarnamatkojen helmiä. Mummi taas usein kertoi evakkoajoista ja siitä mitä oli lähteä keskelle tuntematonta pienet nyytit kainalossa. Heidän kauttaan sain kuulla myös paljon Jumalasta, synnistä, armosta ja taivaasta. He olivat minulle lapsuudessa tiennäyttäjiä.
Aikaa kului ja lapsen kengät alkoivat käydä pieniksi. Sain elää onnellisen ja rakkaudellisen lapsuuden. Ylä-asteelta päästyäni päätin lähteä kokeilemaan omia siipiäni. Hain opiskelemaan 400km päähän koti ovesta. Pääsin kouluun ja niin minusta alkoi tulla nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. 2 vuotta koulu kesti ja noina vuosina jäin hengellisesti yksin. Kodin lämpö, sekä ukin ja mummin tarinat olivat kaukana ja minä jouduin ensikertoja ottamaan itse vastuuta elämästä.
Opiskelijaelämä oli aika railakasta ja usein jäin yksin huoneeseeni itkemään, kun muut lähti baariin. Kysyin Jumalalta miksi minulla oli niin paha olla? Miksi tuntui niin tyhjältä? 2 vuotta olin erakko. Olin ilman seurakuntayhteyttä ja minä kamppailin Jumalan kanssa. Otin painia siitä kuka hän on ja kuka minä olen. Usein itkin ja huusin Jumala missä sinä olet, minuun sattuu!! Jumala ei kuitenkaan jättänyt vaan salassa teki työtään. Niin yksin kuin olinkin, Jumala oli koko ajan läsnä. Hän opetti minulle mitä on luottamus ja usko, silloinkin kun kaikki tuttu ja turvallinen on kaukana. Hän opetti minulle olevansa kaikkivaltias Jumala, jonka rakkaus yltää minun toivottomuuteeni ja mahdottomuuteeni. Noina vuosina kasvoin lähemmäksi Jumalaa löytäen hänet ja Hänen kauttaan itseni.
Valmistumiseni jälkeen lähdin vuodeksi kansanlähetyksen nuorisotiimiin. Evankeliointi ja festarityö tuli tutuksi. Olimme palavia nuoria ja valloitimme kouluja ja seurakuntia vieden evankeliumia. Sisällä roihusi. Tuona aikana pysähdyimme yhdessä ja erikseen miettimään omaa uskoa. Evankelioimasta tullessa oli monta kertaa hyvin tyhjä. Opimme, että rakkautta ei voi ansaita teoilla tai sanoilla. Rakkaus, eli armo, on Ansaitsematonta Rakkautta Meidän Osaksemme.
Vuoden jälkeen lähdin Kiinaan au-pairiksi. Jumala oli messissä ja vei minua vieraalla maalla ihmeellisiä teitä. Jokainen päivä siellä keskellä uusia kasvoja, sarssia tai apinoita, jotka varastivat eväitä, oli seikkailu. Opin kantamaan vastuuta. Opin luottamaan.
Vuoden jälkeen palasin ja olin töissä nuoriso-ohjaajana. Käväsin myös Virossa lähetystyössä ja Mongoliaan Jumala kutsui minua kahdesti. Takana elämää 23 vuotta ja jokaisesta vuodesta saan olla kiitollinen. En osaa sanoa päivää jolloin olisin tullut uskoon, mutta paljon on niitä hetkiä, kun nöyrtyneenä olen painanut pääni alas ja sanonut; Herra tässä elämäni ota se käsiisi. Ja niin monesti Jumala on ottanut minun sydämeni sydäntänsä vasten ja olen tuntenut mitä on elämä. Se ei ole sitä mitä minä teen ja ansaitsen, vaan se on kaikkea sitä mitä lahjana Jumalalta olen saanut. Usko ei ole monimutkaista. Se on pohjimmiltaan vastaanottamista ja turvaamista iankaikkiseen Jumalaan. Sitä on oikeastaan uskovana aika onnellinen. Minun järkeni ei riitä selittämään tätä elämää, joten olen nähnyt parhaaksi antaa kaikki Hänelle, joka on elämän alulle laittanut. Minä en ole loppujen lopuksi vastuussa, miten tässä käy vaan kaikessa saan turvata ja jättää taakkani Herralle. Hän vie loppuun kaiken sen minkä on aloittanut.
Sinäkin olet Hänen luomistyönsä. Paikkasi on Hänen lähellään. Sinuakin kutsutaan taivastielle.
