Mika Piironen
Olen Mika Piironen, olen syntynyt Jyväskylässä ja kasvanut melkein koko ikäni Joensuussa. Minulla on sisko, Jenni, ja koko perheemme on ollut uskossa koko elämäni ajan. Minun isäni oli Joensuun vapaaseurakunnan pastori. Hän kuoli 1987 virusperäiseen aivokuumeeseen. Se, että isä oli hengellisessä työssä, näkyi tietysti perheessä.
Kymmenenvuotiaana aloin pelaamaan koripalloa Joensuun Katajassa ja aktiiviurani kesti 15 vuotta. Nuorempana kun pelasin aktiivisesti koripalloa se vei elämästäni paljon aikaa. Treenasin sikana, 2-5 tuntia joka päivä. Lisäksi tietysti oli pelejä. Miesten sarjassa oli 36 liigapeliä kaudessa. Tähän päälle harjoituspelit, Suomen cupin pelit ym. Elämä pyöri vuosia pitkälti koripallon ehdoilla. Tietysti on pakko panostaa, jos tahtoo menestyä. Ja minä tahdoin! Menestystä myös tuli. Parhaiksi saavutuksiksi voi sanoa 2001-2002 liigakaudella tullut SM pronssi, sekä kaudella 2002-2003 tulleet SM hopea ja Suomen cupmestaruus.
Koska koripallo vei niin paljon aikaa, jumalasuhde jäi hoitamatta. Elämään alkoi myös tulla vääriä asioita. Aloin tekemään asioita, jotka eivät kuulu Jumalan omien elämään. Pelit olivat aina viikonloppuisin, eikä ollut mahdollisuutta osallistua seurakunnan jumalanpalveluksiin. En tahdo kuitenkaan sanoa, että uskova ei voi harrastaa kilpaurheilua. Asiat on vain pidettävä oikeassa tärkeysjärjestyksessä. Ensin Jumala ja sitten muut asiat.
Kesällä 2003 minulla oli selkeät tulevaisuuden suunnitelmat. Toinen takamies, Jukka Toijala, oli siirtynyt Kouvolan Kouvoihin pelaamaan ja uudella kaudella oli luvassa paljon peliaikaa. Uskoin että nyt oli elämäni tilaisuus. Läpimurto oli edessä. Siksi koko kesän 2003 treenasin kuin hullu.
Elokuun 23 päivänä vuonna 2003 olimme viettämässä porukalla yhden kaverimme läksiäisiä. Markus Huovinen oli lähdössä kahdeksi vuodeksi Logos 2 -lähetyslaivalle. Vietimme aikaa yhdessä. Nukuimme edellisen yön laavussa ja
päivällä hypimme Kalliojärvellä 9,6 metristä veteen. Oli hyvä fiilis. Lähdimme Rääkkylään toisen kaverin mökille vielä saunomaan ja grillaamaan. Mökki oli Pyhäselän rannassa. Meillä oli vene ja vesisukset, joten vuorotellen kukin
hiihti ja ajoi venettä. Järvi oli tuttu sillä siellä olimme hiihtäneet monesti ennenkin. Tuona kesänä veden pinta oli kuitenkin noin 70 senttiä alempana keskiarvoa.
Menin ajajan paikalle ja aloin itse vetää suksien päällä olevaa Jere Eklundia. Tutussa järvessä olikin piilokari lähellä laskenutta vedenpintaa . Kaikki tapahtui nopeasti. Moottori osui tähän kariin ja repeytyi irti kiinnikkeistään. Kierrosten ollessa täysillä moottori iskeytyi suoraan minun päähäni potkuri edellä. Potkuri viilsi syvältä ja pirstoi kallon mäsäksi. Mukava mökki-ilta vaihtui eloonjäämistaisteluksi.
Toinen vene haki minut rantaan ja ystäväni totesivat tilanteen olevan erittäin paha. Verta oli joka paikassa ja osa aivoista valui pään sisältä. Hätäkeskuksesta saatujen ohjeiden mukaan pääni ympärille kiedottiin pyyhkeitä pitämään sitä kasassa.
Kun ambulanssi tuli minut vietiin vauhdilla Joensuun keskussairaalaan, jossa poskea ja silmää tikattiin. Sieltä ambulanssilla minut vietiin alle tunnissa Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan. Välittömästi minut laitettiin turvallisuuden vuoksi lääkkeillä koomaan ja leikkauspöydälle. Leikkaavan lääkärin arvio tilanteesta ei ollut rohkaiseva. Hän sanoi ennen leikkausta puhelimessa äidilleni: ”Luultavasti poika menee, mutta teemme parhaamme.”
Neljä päivää olin lääkkeillä koomassa. 1/7 aivoista poistettiin. Kun tajuntani palautettiin en pystynyt puhumaan tai liikkumaan. Olin täysin avuton. Minulle kerrottiin tämä, ja lisäksi, että koko oikea puoleni oli halvaantunut. Päässäni oli 70 senttiä tikattua pinta-alaa. En tietenkään voinut käydä vessassa, joten minulla oli katetri ja vaipat. Suihkuun minut vietiin lavetilla. En osannut käyttää mitään laitteita, kuten kännykkää tai kaukosäädintä. Lääkärien ennustetoipumisesta oli muutenkin huono: En tulisi kävelemään enää koskaan, enkä puhumaankaan moniin vuosiin.
Kaiken tämän selvittyä fiilikseni olivat, ihme kyllä, todella levolliset, minulla oli rauha sydämessä. Tuntui siltä, ettei minulla ole mitään hätää. Se oli aivan uskomaton tunne. Myöhemmin minulle kerrottiin, että sana onnettomuudesta oli levinnyt erittäin nopeasti ja puolestani rukoiltiin palavasti ympäri Suomea ja ulkomaillakin. Nämä rukoukset todella kuultiin! Jeesus auttoi. Jumalan läsnäolo oli konkreettinen. Myös perheen, ystävien ja joukkuetovereiden tuki oli tärkeää.
Nauhat kiinni yhdellä kädellä
Toipuminen alkoi paljon nopeammin kuin lääkäri oli ennustanut. Aloin puhumaan ja kävelemään suunnilleen samoihin aikoihin 2 kk päästä onnettomuudesta. Aloin myös treenaamaan ja saamaan kuntoutusta ja monenlaista terapiaa. Neljän kuukauden päästä leikkauksesta tapasin leikkaavan lääkärin Kuopiossa. Itse asiassa kävelin häntä vastaan sairaalan käytävällä. Hänellä oli tippa linssissä. Hän sanoi, ettei 20 vuoteen kukaan ollut vielä selvinnyt vastaavan
kaltaisesta onnettomuudesta. Hänelle jo selviämiseni hengissä oli suuri ihme. Puhuimme myös enkeleistä ja Jumalasta.
Monet ovat kysyneet minulta, olenko katkera Jumalalle siitä, että juuri minulle tapahtui tällainen onnettomuus. Ymmärrän kysymyksen. Mutta vastaan siihen: En ole. Päinvastoin. Olen kiitollinen siitä, että Jumala pysäytti minut. Olin menossa elämässä väärään suuntaan, mutta Jumala otti kiinni. Voin rehellisesti sanoa etten vaihtaisi päivääkään pois. Jos voisin valita onnettomuuden ja ei-onnettomuuden välillä, en vaihtaisi onnettomuutta pois. Niin paljon Jumalan
hyvyyttä olen saanut kokea. Jeesus on auttanut minua selviytymään. Kun olen tarvinnut apua ja kun on ollut vaikeaa, Jeesus on aina auttanut.
Elämäni tärkeysjärjestys muuttui. Ennen elin koriksen ehdoilla. Nyt tahdon elää Jumalan ehdoilla. Siksi joitain vääriä asioita on jäänyt. Ennen elin kahdella polulla yhtä aikaa.
Nykyään elämään kuuluu hyvää. Minulla on kämppä Joensuussa, joka tosin nyt on vuokrattu sillä opiskelen Hangossa Suomen Teologisessa opistossa. Olen eläkkeellä. Opiskelun lisäksi treenaan ja urheilen edelleen. Tietysti meno on
vähän hitaampaa, enkä pelaa enää pääsarjatasolla, mutta pelasin kuitenkin joitain 3-divarin korispelejä kaudella 2005-2006.
Olen oppinut paljon rukouksen voimasta ja Jumalan rakkaudesta. Ennen ajattelin, että myöhemmin ehtii keskittyä uskonelämään. Nyt on vielä nuori ja on aikaa elää. Saattaa kuitenkin olla ettei aikaa ole. Elä päivä kerrallaan. Minä elän Jeesuksen kanssa!
